Alla on kaksi kirjallisuusotetta romantiikan ja realismia eroa havainnollistamaan, Goethen Nuori Werther ja Balzacin Herra Gobseck. Niistä syntyy osuva asetelma paitsi henkilöhahmojen fyysisen vastakkaisuuden (nuori ja vanha) myös heidän täydellisesti vastakkaisen elämäntunteensa vuoksi: toinen on tyystin ilmeetön, toinen pelkkää tunnetta; toinen ei paljasta tuntemuksiaan kenellekään, toinen kuvaa intiimeimmätkin tunteensa kirjeissään ystävälleen; toiselle ihmissuhteet eivät merkitse mitään, toinen ylistää rakkautta suurimpana olemassaolon muotona; toiselle rahan kerääminen on elämän tarkoitus, toinen halveksii rahaa ja varallisuutta jne...
Romaaneissa kuvataan henkilöitä toiminnassaan. Henkilöiden maailmankuvia ei useinkaan määritellä selvästi, koska se olisi suoraviivaisuudessaan tylsää luettavaa. Kirjailijat jättävät lukijalle kiinnostavan tehtävän miettiä, millainen mahtaa olla sellaisen henkilön maailmankuva tai arvomaailma, joka toimii ja puhuu tuolla tavoin. Samaa voidaan harjoitella oheisten lainausten kanssa. Niitä voi toki käyttää vain havainnollistamaan romanttista ja realistista ilmaisua, mutta käsittelyä voi syventää antamalla opiskelijoille tehtäväksi luoda kuvaus näiden kahden maailmankuvasta.
Millainen ihmis-, yhteiskunta- ja luontokuva henkilöillä on?
Miten henkilöt näkevät historiankulun?
Millaisina henkilöt näkevät todellisuuden perusvoimien vaikutuksen?
Mikä on henkilöille tärkeää, mikä vetää heitä puoleensa, mikä motivoi heidät toimimaan?
J. W. von Goethe, Nuoren Wertherin kärsimykset
1774, suom. Markku Mannila
”17. toukokuuta. – – Jos kysyt, millaisia ihmiset täällä ovat, niin minun on vastattava: samanlaisia kuin muuallakin! Yksitoikkoista joukkoa on ihmisen suku. Useimmat kuluttavat enimmän osan aikaansa elannon hankkimiseen, ja se vähäinen vapaus, mikä heille jää ylitse, pelottaa heitä niin, että he tekevät kaikkensa päästäkseen siitä eroon. Voi ihmistä ja hänen osaansa! – –
22. toukokuuta Niin monesta on joskus tuntunut, että ihmisen elämä on vain unta, ja tuo ajatus on aina minunkin seuranani. Kun huomaan, miten ahtaisiin rajoihin ihmisen luomisvoima ja tiedonhalu on haluttu ahtaa, kun näen, miten ihmisen kaikki toiminta tähtää vain siihen, että tarpeet, joiden ainoana tarkoituksena on tämän surkean olemassaolomme pidentäminen, tulisivat tyydytetyiksi, ja kun sitten käykin ilmi, että tyytyväisyys tiettyihin edistysaskeleisiin onkin vain uneliasta alistumista, koska ihminen koristelee kernaasti värikkäillä hahmoilla ja valoisilla näkymillä ne seinät, joiden väliin hän on joutunut vangiksi, – niin tuo tuollainen, Wilhelm, tuo tuollainen lyö minut mykäksi. Vetäydyn takaisin omaan itseeni ja löydän sieltä kokonaiseen maailman! Nytkin kyseessä on pikemminkin aavistus ja hämärä pyrkimys kuin selkeä kuva ja elävä voima. Silloin kaikki väikkyy utuisena aistieni ulottuvilla, ja minä katselen taas maailmaa uneksuvasti hymyillen.
Etteivät lapset tiedä, mitä ja miksi he tahtovat, siitä ovat kaikki korkeasti oppineet koulumestarit ja kasvattajat yhtä mieltä – mutta että aikuisetkin harhailevat ja hapuilevat täällä maan päällä lasten lailla eivätkä tiedä sen enempää kuin nämäkään, mistä tulevat ja minne menevät, vaan toimivat yhtä vähän todellisten tavoitteiden mukaisesti ja antavat leivosten ja kakkujen ja koivuvitsojen ohjailla ratkaisujaan – sitä ei kukaan mielellään usko, vaikka minusta itsestäni tuntuu, että se on selvää kuin päivä.
Myönnän kernaasti – koska tiedän mitä sanomista sinulla tähän olisi – että onnellisimpia ovat ne, jotka elävät päivästä toiseen huolettomina kuin lapset, lapset jotka kanniskelevat nukkejaan mukanaan niitä pukien ja riisuen, jotka kunnioittavan näköisinä kiertelevät kaappia, jonne äiti on lukinnut piparkakut, ja jotka löytämänsä herkut viimein käteensä kahmaistuaan sullovat niitä suunsa täyteen ja huutavat: Lisää! – He ovat onnellisia olentoja. Mukavaa on niilläkin, jotka antavat viheliäisille puuhasteluilleen tai suorastaan intohimoilleen komealta kalskahtavia nimiä ja luonnehtivat niitä mahtaviksi operaatioiksi, joiden päämääränä on ihmiskunnan pelastus ja hyvinvointi. – Onnellisia ne, joista on sellaiseen! – Mutta se, joka nöyryydessään huomaa, mihin tuo kaikki johtaa, joka näkee, miten hanakasti jokainen poroporvari, jolle onni on ollut myötä, somistaa puutarhatilkkunsa pikkuiseksi paratiisiksi, miten sitkeästi onnetonkin mennä laahustaa tietään eteenpäin ja miten kiihkeästi he kaikki haluavat nauttia tämän auringon valosta edes hitusen kauemmin – niin, hän pysyy vaiti ja muodostaa maailmansa omasta itsestään ja on siinä onnellinen: onhan hänkin ihminen. Mutta kaikista ulkoisista rajoituksistaan huolimatta hänen sydämessään on alati suloinen vapauden tuntu, ja hän tietää, että hän voi jättää vankikoppinsa milloin vain haluaa. – –
16. heinäkuuta. Ah, miten suoneni sykkivätkään, kun sormeni sattumoisin hipaisee hänen sormeaan, kun jalkamme koskettavat toisiaan pöydän alla! Kavahdan taaksepäin kuin valkean satuttamana, mutta saman tien jokin salaperäinen voima vetää minua jälleen takaisin – ja huimaus peittää alleen kaikki aistini. – Oi, ja viattomassa, vilpittömässä sielussaan hän ei aavista, miten syvästi tuollaiset pienet eleet sattuvat minuun. Ja jos hän sitten vielä laskee keskustelumme aikana kätensä kädelleni ja siirtyy sanojensa vahvistukseksi lähemmäksi minua, niin että hänen suloinen hengityksensä huokuu huulilleni – niin tuntuu kuin vaipuisin maahan, kuin minuun olisi iskenyt salama. – Ja Wilhelm, jos minä joskus rohkenisin tavoitella tuota taivasta, tuota luottamusta – – ymmärräthän, mitä tarkoitan. Ei, niin turmeltunut ei sydämeni ole! Mutta heikko, heikko se on! – Ja eikö sekin ole turmeltuneisuutta? – Hän on minulle pyhä. Kaikki halut hiljenevät hänen edessään. En koskaan tiedä, miten minun laitani on, kun olen hänen lähellään; on kuin sieluni heittäisi volttia kaikkia hermonpäitä myöten. – On muuan sävellys, jota hän soittaa klaveerillaan lumoavasti kuin enkeli, sangen yksinkertaisesti ja silti henkevästi! Se on hänen lempilaulunsa, ja heti ensimmäinen sointu haihduttaa mielestäni kaiken ahdistuksen ja hämmennyksen, kaikki kiusaavat ajatukset. Olen valmis uskomaan kertomukset musiikin taikavoimasta. Miten kiehtookaan mieltäni tuo yksinkertainen laulu! Ja miten hän osaakaan valita soittonsa hetket, usein juuri ne, jolloin minun tekisi mieli ampua kuula otsaani! Sieluni harha ja synkeys hälvenee, ja minä hengitän jälleen vapaammin.”
Honoré de Balzac, Herra Gobseck
1842, suom. Rauni Puranen
”Alkajaisiksi minun pitää kertoa teille henkilöstä, jota te ette ole voinut tuntea. Kysymyksessä on koronkiskuri. Kuvitelkaa hänen kelmeänkalpeita kasvojaan, joita nimittäisin, jos Akatemia sen sallisi, lunaarisiksi; ne muistuttivat hopeaesinettä, jonka kultaus on lähes tyystin kulunut pois. Koronkiskurini hiukset olivat sileät, huolellisesti kammatut ja tuhkanharmaat. Kasvojen piirteet olivat yhtä tunteettomat kuin Talleyrandin ja näyttivät pronssiinvaletuilta. Hänen pienet silmänsä olivat keltaiset kuin kivinäädän, miltei ripsettömät eivätkä sietäneet valoa, mutta vanhan lakin lippa suojasikin niitä. Hänen terävä nenänpäänsä oli niin ohut, että olisitte verrannut sitä ruuvitalttaan. Hänen huulensa olivat kapeat kuin Rembrandtin ja Metzun taulujen alkemisteilla ja vanhoilla ukoilla. Tuo mies puhui hiljaisella ja lempeällä äänellä koskaan kiivastumatta. Hänen ikäänsä oli vaikea arvata: ei voinut tietää, oliko hän vanhentunut ennen aikojaan, vai oliko hän käyttänyt nuoruuttaan niin säästellen, että sitä oli säilynyt hänellä ikuisesti. Hänen huoneessaan kaikki oli siistiä ja nukkavierua, työpöydän vihreästä verasta vuoteenpeitteeseen saakka se muistutti vanhojenpiikojen kylmiä pyhäköitä, joissa nämä kiillottivat huonekalujaan päivät pitkät. Talvella hänen uuninsa hiilet olivat aina tuhkavallin peitossa ja paloivat ilman liekkiä. Kaikki hänen toimensa olivat säännöllisiä kuin kello siitä lähtien kun hän aamulla nousi vuoteestaan illan viimeisiin yskänpuuskiin saakka. Hän oli jonkinlainen ihmiskone, jonka uni veti käyntiin. Jos kosketatte paperilla kävelevää siiraa, se pysähtyy ja teeskentelee kuollutta; samoin tämä mies pysähtyi kesken lauseen vaunujen ajaessa ohi, jotta hänen ei olisi tarvinnut korottaa ääntään. Fontanellea jäljitellen hän pyrki välttämään rajuja liikkeitä ja sulki kaikki inhimilliset tunteensa sisimpäänsä. Hänen elämänsä sujui aiheuttamatta enempää melua kuin antiikkisen tiimalasin hiekka. Joskus hänen uhrinsa kiihtyivät korottamaan ääntään; sitä seurasi syvä hiljaisuus kuin keittiössä, jossa juuri on väännetty ankalta niskat nurin. Illan tullen tuo rahamies muuttui tavalHonoré de Balzac, Herra Gobseck 1842, suom. Rauni Puranen liseksi ihmiseksi, ja kova metalli vaihtui ihmissydämeksi. Jos hän oli päiväänsä tyytyväinen, hän hieroskeli käsiään ja kasvojen rypyt paljastivat ilon häivähdyksen; muuten oli mahdotonta kuvata hänen kasvolihastensa mykkää suoritusta, jota voi verrata tyhjään nauruun. Näissä hänen suurimmissa riemunpuuskissaankin hänen puheensa pysyi lyhytsanaisena ja hänen käytöksensä oli aina torjuvaa. – –
Oliko hänellä sukulaisia tai ystäviä? Oliko hän rikas vai köyhä? Kukaan ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin. Milloinkaan en nähnyt rahaa hänen luonaan. Hänen varallisuutensa oli epäilemättä kätkettynä pankin kellareihin. Hän keräsi itse saatavansa juosten jalkaisin ympäri Pariisia kuin hirvi. – –
Jos ihmisrakkaus ja seurallisuus olisivat uskonto, häntä olisi voinut sanoa ateistiksi. Vaikka kuinka yritin päästä hänestä perille, minun on häpeäkseni tunnustettava, että hänen sydämensä jäi suljetuksi viimeiseen hetkeen saakka. Olen joskus miettinyt, mihin sukupuoleen hän mahtoi kuulua. Jos muut koronkiskurit ovat samanlaisia, luulen heidän olevan sukupuoleltaan neutreja. Oliko hän pitänyt kiinni äitinsä uskonnosta ja katsoi kristityt itselleen kuuluvaksi saaliiksi? Vai oliko hän kääntynyt katolisuuteen tai kenties muhamettilaisten, brahminien tai luterilaisten uskoon? En saanut koskaan tietää mitään hänen uskonnollisista käsityksistään. Hän vaikutti minusta pikemminkin välinpitämättömältä kuin epäilijältä. Eräänä iltana menin tapaamaan tuota miestä, jota nimitettiin pappa Gobseckiksi joko hänen omasta aloitteestaan, tai sitten nimityksen olivat vastakohtaisuuden vuoksi tai pilkalla ottaneet käyttöönsä hänen uhrinsa – sitä sanaa hän itse käytti asiakkaistaan. ... Säälin häntä niin kuin olisin säälinyt jotakuta sairasta. Mutta ymmärsin myös, että jos hänellä oli miljoonia pankissa, hän voi ajatuksissaan omistaa kaiken maan, jota hän oli vaeltanut, kaivanut, punninnut käsissään, arvioinut ja käyttänyt hyväkseen.”